Ismo Laitela

Pilvikartastosta on puhuttu kaikkien aikojen kalleimpana independent-elokuvana, sillä sen budjetti oli reilu 100 miljoonaa dollaria. ”Independent” tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että rahoitus on haalittu kasaan muualta kuin isoilta tuotantoyhtiöiltä. Määritelmällä ei katsojan kannalta ole paljoakaan väliä. Esimerkiksi Terminator – Pelastuksen ja Sormusten Herra -trilogian tapaiset elokuvat ovat independent-tuotantoa nekin, ja ensiksi mainitulla on tuplasti isompi budjetti kuin Pilvikartastolla.

Sitä ei voi kieltää, etteikö rahoituksen saaminen Pilvikartaston tapaiselle kolmituntiselle, häpeämättömän optimistiselle ja kunnianhimoiselle elokuvalle olisi hatunnoston arvoinen saavutus ohjaajilta. Wachowskin sisarusten ja Tom Tykwerin scifieepos perustuu David Mitchellin kirjaan vuodelta 2004. Kirja, kuten elokuvakin, koostuu kuudesta eri aikatasolla tapahtuvasta tarinasta. Tykwer ohjasi 1930-, 1970- ja 2010-luvuille sijoittuvat tarinat. Wachowskit puolestaan hoitivat 1840-, 2100- ja 2300-luvut.

Tarinat on leikattu limittäin ja tyylien vaihtumisesta huolimatta elokuva tuntuu yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että samat näyttelijät ovat läsnä jokaisessa tarinassa. Tom Hanks kuulemma oli koko kuvausryhmän innokkain jäsen, silloinkin kun rahoitus oli vaakalaudalla. Hanks myös pääsee irroittelemaan elokuvassa kunnolla. Hänen rooleihinsa kuuluu muun muassa cockney-aksentilla veistelevä gangsteri ja komealla viiksiparralla varustettu liero tohtori.

Näkyvissä rooleissa ovat myös muiden muassa Halle Berry, Jim Broadbent ja Hugo Weaving. Näyttelijöitä on jouduttu meikkaamaan runsaasti joissain tarinoissa ja lopputulos on joskus veikeä, mutta mitäpä siitä. Elokuvan kunniaksi on luettava se, ettei se häpeä olla hassu tai paatoksellinen. Mittakaava on aina ihmisen kokoinen, olipa kyse sitten pakenemisyrityksestä vanhainkodista tai kloonin yrityksestä muuttaa totalitaristista yhteiskuntaa. Tätä kokonaisuutta ei perunanenämeikit huononna.

Elokuvan monimutkaisuus syntyy yksinkertaisesti kerrottavien tarinoiden määrästä, sillä temaattisesti ja kerronnallisesti Pilvikartasto ei yritäkään olla moniselitteinen ja vaikeaselkoinen. Päinvastoin, se on hyvinkin selkeä siitä, mitä se haluaa sanoa. Useampikin hahmo elokuvassa toteaa, miten teoillamme on seurauksia ja miten yksilökin voi muuttaa maailmaa.

Tämä on myös tarinoita yhdistävä tekijä: jokaisen tarinan päähenkilö on jollain tavalla tietoinen edeltävän tarinan tapahtumista. 2010-luvun tarinan päähahmo on kustantaja, joka lukee 1970-luvun tarinasta tehtyä käsikirjoitusta. 2100-luvun tarinan päähahmoa jumaloidaan 2300-luvun post-apokalyptisessa maailmassa, ja niin edespäin. Samaten jokaisen tarinan päähahmolla on samanlainen syntymämerkki, mutta sen merkityksen voi kukin tulkita itse.

Muuten tarinat ovat itsenäisiä ja vaihtelevat 70-luvulle tyypillisestä paranoiatrilleristä aina veijaritarinaan ja dystopiascifiin. Jotkut tarinat ovat onnistuneempia kuin toiset, eikä kokonaisuus ole enempää kuin osiensa summa. Sujuvasti rinnakkain etenevät tarinat eivät nimittäin johda yhtenäiseen loppuhuipennukseen tarinan kannalta. Toisella katsomiskerralla tämä ei luultavasti haittaa, mutta elokuvan mainoskampanja johdatteli aivan toiseen suuntaan. Tämä ei ole elokuvan vika, mutta katsomiskokemukseen se vaikutti.

Katsomista Pilvikartasto luultavasti kestää. Puutteineenkin se on kiehtova ja omintakeinen elokuva, joka toimii enemmän tunteella kuin järjellä. Se sentään haluaa ja yrittää sanoa jotain maailmasta, mikä on enemmän kuin mihin monet juonimekaniikkaan keskittyvät ison budjetin scifielokuvat tänä päivänä yltävät.

JP Jokinen